Kiitos Susanna Makaroff ja homeäidin päiväkirja

Ahmin kahden päivän sisällä kirjan Homeäidin päiväkirja. Kiitos tästä kirjasta Susanna Makaroff! Hetkittäin tuli sellainen olo, kun joku olisi kirjoittanut meidän elämästämme. Yhtäaikaa itketti ja lohdutti. Lohdutti jollain käsitämättömällä tavalla se, että joku on käynyt saman läpi, mitä me käymme parhaillaan. Toisaalta toivoi ja toivoo, ettei kukaan tällaiseen joutuisi. Eniten lohdutti ja loi uskoa se, että he saivat kaupanpurun ja elämä pääsee jatkumaan. Kirja käsitteli sellaisia asioita, joita en ole uskaltanut oikein ääneen sanoa saati tänne kirjoittaa...

Ilon katoaminen

On surullista huomata, kuinka hetkittäin perheessämme vaeltaa kaksi hiljaista ja asioita mekaanisesti suorittavaa aikuista, joita lapset pitää kiinni (ja joiden vuoksi pitää pysyä kiinni) arjessa ja erinlaisissa tapahtumissa. Meiltä aikuisilta on kadonnut ilo. Voisin jopa sanoa, että emme iloitse toisistamme, me suoritamme elämää ja perhettä. Tämä on erityisen surullista. On vaikeaa tarttua sellaisiinkaan asioihin, joista iloitsimme aiemmin. Toki ei elämä ole pelkkää murjottamista, mutta spontaani iloisuus, hassuttelu, leikkimielisyys ja välittömyys on pitkälti hävinnyt. Sen on hävittänyt ja hävittää mm. postiluukusta tulevat laskut, joista ei tiedä millä ne maksetaan, kun asumiskuluihin menee kuukaudessa n. 3500 euroa. Sen hävittää jatkuva epävarmuus asumisesta ja hermopaine tulevaisuudesta. Se on mennyt osittain kaatopaikalle irtaimiston mukana, niiden meidän tavaroiden mukana, jotka olimme yhdessä valinneet meidän yhteiseen kotiin ja joiden ympäröimänä rakensimme kotia meidän perheelle...

Suru

Laulussa sanotaan, että suru on kunniavieras, se tulee, sen kanssa eletään ja se menee ajastaan matkoihinsa ja jättää muistot - suru on asunut luonamme liian pitkään... Se on tehnyt pesänsä meidän kotiimme, tänne missä ei tunne olevansa kotona - se on surullista.

On erittäin surullista, että suren edelleen menettettyä kotia - taloa  johon en voi enää koskaan luottaa ja jossa en voi asua - ja toivon jonain päivänä päästäväni siitä irti - siten ettei minulla ole vastuuta enää siitä talosta, sen huollosta tai maksuista.

Suren myös sitä, että lapset ovat joutuneet melkoiseen pyöritykseen asunnonvaihtojen vuoksi. Pysyvä koti ja elinympäristö, olisi mielestäni vähintäänkin perustarve uusioperheen lapsille.

Suru valtaa mieleni myös silloin kun ajattelenkin hometalon aiheuttamat vaivat ja sairaudet lapsille. Varjostaako tämä prosessi pienimmän lapsemme tulevaisuutta mm. koulunvalinnan suhteen - sitä se on ainakin tehnyt jo päiväkodin valinnan vuoksi. Ja vanhin tyttäreni on joutunut kokemaan sen koviten, opinnoissaan ja ammatinvalinnassaan.

olen ja olemme surullisia menetetystä....

Epäusko

se valtaa aina silloin tällöin kun pitäisi jaksaa uskoa tulevaan. Pelottaa, että kaikki päättyy siten, että meille jää ainostaan velat ja asuinkelvoton talo. Vaikka haluan uskoa hyvään ja oikeudenmukaisuuteen, ei voi estää hetkittäistä epäuskoa, jopa epätoivoa!

Epäluulo / vainoharhaisuus

Pelkään ja tunnen tuskaa siitä, että hetkittäin mieleeni nousee ajatus "hyväveli" - järjestelmästä joka on kääntynyt ja liittoutunut meitä vastaan. Tämä ajatus tuntuu täysin käsittämättömältä ja absurdilta. Kuitenkaan en voi estää sen ajatuksen päätä nousemasta.

Vainoaharhisuutta on myös siinä, että kuvittelee hetkittäin koko maailman olevan homeen saastuttamaa... Vaikka lähes kaikki entisestä kodistamme on hävitetty, haistelen huonekalujamme hetkittäin... tunnen tutun vihollisen tuoksun aina silloin tällöin. Kun ihoni kutisee tai lihaksiani särkee, mietin olenko ollut jossain missä olisin hengittänyt kontaminoitunutta ilmaa...

Häpeä / Kateus

Tämä on kaikkein halveksittavin tunne. Väitän, että olen vilpittömästi iloinen ihmisten menestymisestä ja hyvinvoinnista. Mutta yhtä vilpittömästi voin tunnustaa olevani kateellinen ystävieni kodeille. Meidän kotimme muistuttaa lähinnä Peppi Pitkätossun kotia - huvikumpua tästä ei kuitenkaan saa - villeimmällä mielikuvituksellakaan. Pidän tästä omalla tavallani... Kuitenkin hyvin harmittavaa, ellei vituttavaakin on se, ettei ole mahdollista tehdä kodista sellaista kun itse todella haluaa, vaan joutuu tekemään sellaista mihin mielikuvitus ja muutamat roposet riittävät... Olen kateellinen ihmisten hyvin suunnitelluille kodeille, joissa on hyvät ja toimivat tilat kauniisti sisusteluina, jokaisen omalla tyylillään!

Kohtaaminen

Tämä on vaikea asia, selittää ja tunnustaa! Altistan itseni tietoisesti kohtaamaan ihmisiä, tilanteita ja tunteita päivittäin. Se on vaikeaa, mutta palkitsevaa. Kotona tämä asia vaan jää liian vähälle - kohtaan miestäni liian harvoin, siis ihan oikeasti kohtaan. Toimimme joka päivä perheemme parhaaksi, mutta kohtaamisemme jää paitsioon. Mennään siitä missä aita on matalin ja suoritetaan se mikä on pakko ja hyväksi - mutta kaiken tämän taakan alla kohtaaminen jää - se on jo liian raskasta. Se on lopulta pelottavaa, ihon alle menevää, paljasta.

Tämä toistuu samoin myös moniin ystäviinkin - entäs jos huomataankin, että ei ole voimia... tai paloa. Liian pelottavaa! Jätän todella kohtaamatta ennemmin, kuin avaan itseni. En pidä tästä puolesta itsessäni!!! Haluan kohdata ja elää.... täysillä, vailla epäluuloja tai turhia pelkoja...

Kiukku

Olen hyvin kiukkuinen monista asioita. Elämän epäoikeudenmukaisuudesta, vääriin paikkoihin laitetuista astioita kun mieheni on tyhjentänyt astianpesukoneen (jonka hän yleensä perheessämme tyhjentää), olen kiukkuinen itselleni huolimattomasta vaatteiden säilytyksestä ja mikä ikävintä olen kiukkuinen kiukkuisesta pikkutytöstä, jolla on uhma... ja niin monesta muusta elämän asiasta, josta moni muukin on kiukkuinen. Kiukku kuitenkin on yksi sellaisista asioista joista en pidä itsessäni - en pidä siitä muissakaan ihmisissä. Miksi kiukkuun pitää jäädä kiinni, kun se kuitenkin vain ruokkii itse itseään?! Katkera en kuitenkaan ole - siitä haluan pysyä mahdollisimman kaukana!

Kekseliäisyys

Elämässä oppii varsin kekseliääksi, kun on pakko! Se on taas voima joka työntää eteenpäin. Siitä olen iloinen! Olen keksinyt mitä kummallisimpia ratkaisuja esim. kodin sisustamiseen nollabudjetilla. Ratkaisut saattavat tuntua ja näyttää oudoilta joistakin kanssaihmisistä, mutta ne tuottavat minulle suuta tyydytystä ja iloa, revitään se ilo sitten siitä mistä sen saa...

Summa summarum

Kaikkiaan olen iloinen ja kiitollinen niistä ihmisistä jotka ovat lähellä - perhe ja "typyt"  - minun peilini - josta saan voimaa. Työ on myös innoituksen lähde, joka antaa sisältöä ja suuntaa elämälle <3 paljon se ottaa, mutta paljon myös antaa!