Ahmin kahden päivän sisällä kirjan Homeäidin päiväkirja. Kiitos tästä kirjasta Susanna Makaroff! Hetkittäin tuli sellainen olo, kun joku olisi kirjoittanut meidän elämästämme. Yhtäaikaa itketti ja lohdutti. Lohdutti jollain käsitämättömällä tavalla se, että joku on käynyt saman läpi, mitä me käymme parhaillaan. Toisaalta toivoi ja toivoo, ettei kukaan tällaiseen joutuisi. Eniten lohdutti ja loi uskoa se, että he saivat kaupanpurun ja elämä pääsee jatkumaan. Kirja käsitteli sellaisia asioita, joita en ole uskaltanut oikein ääneen sanoa saati tänne kirjoittaa...
Ilon katoaminen
On surullista huomata, kuinka hetkittäin perheessämme vaeltaa kaksi hiljaista ja asioita mekaanisesti suorittavaa aikuista, joita lapset pitää kiinni (ja joiden vuoksi pitää pysyä kiinni) arjessa ja erinlaisissa tapahtumissa. Meiltä aikuisilta on kadonnut ilo. Voisin jopa sanoa, että emme iloitse toisistamme, me suoritamme elämää ja perhettä. Tämä on erityisen surullista. On vaikeaa tarttua sellaisiinkaan asioihin, joista iloitsimme aiemmin. Toki ei elämä ole pelkkää murjottamista, mutta spontaani iloisuus, hassuttelu, leikkimielisyys ja välittömyys on pitkälti hävinnyt. Sen on hävittänyt ja hävittää mm. postiluukusta tulevat laskut, joista ei tiedä millä ne maksetaan, kun asumiskuluihin menee kuukaudessa n. 3500 euroa. Sen hävittää jatkuva epävarmuus asumisesta ja hermopaine tulevaisuudesta. Se on mennyt osittain kaatopaikalle irtaimiston mukana, niiden meidän tavaroiden mukana, jotka olimme yhdessä valinneet meidän yhteiseen kotiin ja joiden ympäröimänä rakensimme kotia meidän perheelle...
Suru
Laulussa sanotaan, että suru on kunniavieras, se tulee, sen kanssa eletään ja se menee ajastaan matkoihinsa ja jättää muistot - suru on asunut luonamme liian pitkään... Se on tehnyt pesänsä meidän kotiimme, tänne missä ei tunne olevansa kotona - se on surullista.
On erittäin surullista, että suren edelleen menettettyä kotia - taloa johon en voi enää koskaan luottaa ja jossa en voi asua - ja toivon jonain päivänä päästäväni siitä irti - siten ettei minulla ole vastuuta enää siitä talosta, sen huollosta tai maksuista.
Suren myös sitä, että lapset ovat joutuneet melkoiseen pyöritykseen asunnonvaihtojen vuoksi. Pysyvä koti ja elinympäristö, olisi mielestäni vähintäänkin perustarve uusioperheen lapsille.
Suru valtaa mieleni myös silloin kun ajattelenkin hometalon aiheuttamat vaivat ja sairaudet lapsille. Varjostaako tämä prosessi pienimmän lapsemme tulevaisuutta mm. koulunvalinnan suhteen - sitä se on ainakin tehnyt jo päiväkodin valinnan vuoksi. Ja vanhin tyttäreni on joutunut kokemaan sen koviten, opinnoissaan ja ammatinvalinnassaan.
olen ja olemme surullisia menetetystä....
Epäusko
se valtaa aina silloin tällöin kun pitäisi jaksaa uskoa tulevaan. Pelottaa, että kaikki päättyy siten, että meille jää ainostaan velat ja asuinkelvoton talo. Vaikka haluan uskoa hyvään ja oikeudenmukaisuuteen, ei voi estää hetkittäistä epäuskoa, jopa epätoivoa!
Epäluulo / vainoharhaisuus
Pelkään ja tunnen tuskaa siitä, että hetkittäin mieleeni nousee ajatus "hyväveli" - järjestelmästä joka on kääntynyt ja liittoutunut meitä vastaan. Tämä ajatus tuntuu täysin käsittämättömältä ja absurdilta. Kuitenkaan en voi estää sen ajatuksen päätä nousemasta.
Vainoaharhisuutta on myös siinä, että kuvittelee hetkittäin koko maailman olevan homeen saastuttamaa... Vaikka lähes kaikki entisestä kodistamme on hävitetty, haistelen huonekalujamme hetkittäin... tunnen tutun vihollisen tuoksun aina silloin tällöin. Kun ihoni kutisee tai lihaksiani särkee, mietin olenko ollut jossain missä olisin hengittänyt kontaminoitunutta ilmaa...
Häpeä / Kateus
Tämä on kaikkein halveksittavin tunne. Väitän, että olen vilpittömästi iloinen ihmisten menestymisestä ja hyvinvoinnista. Mutta yhtä vilpittömästi voin tunnustaa olevani kateellinen ystävieni kodeille. Meidän kotimme muistuttaa lähinnä Peppi Pitkätossun kotia - huvikumpua tästä ei kuitenkaan saa - villeimmällä mielikuvituksellakaan. Pidän tästä omalla tavallani... Kuitenkin hyvin harmittavaa, ellei vituttavaakin on se, ettei ole mahdollista tehdä kodista sellaista kun itse todella haluaa, vaan joutuu tekemään sellaista mihin mielikuvitus ja muutamat roposet riittävät... Olen kateellinen ihmisten hyvin suunnitelluille kodeille, joissa on hyvät ja toimivat tilat kauniisti sisusteluina, jokaisen omalla tyylillään!
Kohtaaminen
Tämä on vaikea asia, selittää ja tunnustaa! Altistan itseni tietoisesti kohtaamaan ihmisiä, tilanteita ja tunteita päivittäin. Se on vaikeaa, mutta palkitsevaa. Kotona tämä asia vaan jää liian vähälle - kohtaan miestäni liian harvoin, siis ihan oikeasti kohtaan. Toimimme joka päivä perheemme parhaaksi, mutta kohtaamisemme jää paitsioon. Mennään siitä missä aita on matalin ja suoritetaan se mikä on pakko ja hyväksi - mutta kaiken tämän taakan alla kohtaaminen jää - se on jo liian raskasta. Se on lopulta pelottavaa, ihon alle menevää, paljasta.
Tämä toistuu samoin myös moniin ystäviinkin - entäs jos huomataankin, että ei ole voimia... tai paloa. Liian pelottavaa! Jätän todella kohtaamatta ennemmin, kuin avaan itseni. En pidä tästä puolesta itsessäni!!! Haluan kohdata ja elää.... täysillä, vailla epäluuloja tai turhia pelkoja...
Kiukku
Olen hyvin kiukkuinen monista asioita. Elämän epäoikeudenmukaisuudesta, vääriin paikkoihin laitetuista astioita kun mieheni on tyhjentänyt astianpesukoneen (jonka hän yleensä perheessämme tyhjentää), olen kiukkuinen itselleni huolimattomasta vaatteiden säilytyksestä ja mikä ikävintä olen kiukkuinen kiukkuisesta pikkutytöstä, jolla on uhma... ja niin monesta muusta elämän asiasta, josta moni muukin on kiukkuinen. Kiukku kuitenkin on yksi sellaisista asioista joista en pidä itsessäni - en pidä siitä muissakaan ihmisissä. Miksi kiukkuun pitää jäädä kiinni, kun se kuitenkin vain ruokkii itse itseään?! Katkera en kuitenkaan ole - siitä haluan pysyä mahdollisimman kaukana!
Kekseliäisyys
Elämässä oppii varsin kekseliääksi, kun on pakko! Se on taas voima joka työntää eteenpäin. Siitä olen iloinen! Olen keksinyt mitä kummallisimpia ratkaisuja esim. kodin sisustamiseen nollabudjetilla. Ratkaisut saattavat tuntua ja näyttää oudoilta joistakin kanssaihmisistä, mutta ne tuottavat minulle suuta tyydytystä ja iloa, revitään se ilo sitten siitä mistä sen saa...
Summa summarum
Kaikkiaan olen iloinen ja kiitollinen niistä ihmisistä jotka ovat lähellä - perhe ja "typyt" - minun peilini - josta saan voimaa. Työ on myös innoituksen lähde, joka antaa sisältöä ja suuntaa elämälle <3 paljon se ottaa, mutta paljon myös antaa!
lauantai 23. syyskuuta 2017
lauantai 29. heinäkuuta 2017
anna pois itkuista puolet...
Tänään rakas esikoiseni laittoi minulle festareilta videon, jossa Juha Tapio lauloi laulua anna pois itkuista puolet, ahdas lieka heltiää jne... pitkästä aikaa kyyneleet kohosivat silmiini... Jospa voisinkin antaa itkuista puolet pois, no olo on aina kevyempi pienten itkujen jälkeen, vaikka outoina hetkinä ne itkut tulevat. Tänään oli ihana päivä... Höpsöttelyä keskimmäisen kullan kanssa kaupoilla ja kirsikkana kakussa uuden ihanan, rakkaan kummi-tytön kastejuhla. Joten miksi juuri nyt itku tuli, kun kaikki on hyvin - vai onko juuri silloin itkulla tilaa tulla...
Sanotaan että kaikkeen sopeutuu, mutta voiko tällaiseen väliaikaiseen elämään koskaan todella sopeutua vai pitäisikö lakata elämästä väliaikaista elämää? Sanotaan että koti siellä missä sydän on, mutta pitääkö tämä todella paikkansa? Minun sydämeni on mitä suurimmalta osaltaan juurikin täällä, täällä ovat kaikki rakkaani, mutta onko kotini täällä - siitä en ole varma... Joinakin päivinä tunnen oloni kotoisaksi, mutta silti ystäville ja tuttaville selittelen kotiamme - no tämä on tällainen ja se on siksi tällainen, että menetimme kaiken siinä hometalossa... Lopulta mietin mitä väliä sillä kaikella on - olenko vain niin turhamainen, että selittelen sitä että asumme ei niin kauniissa kerrostalossa, ei niin arvostetulla asuinalueella... mitäs sen on väliä jos kaikki rakkaani ovat täällä ja meillä ei ole mitään välitöntä hätää?!
Mutta silti siis toivon, että jonain päivänä voin antaa pois itkuista puolet ja että ahdas lieka heltiää... Onneksi tämän biisin voi tulkita niin monella tavalla. Tämä on ollut kappale,
jota olen kuunnellut niin monessa elämän mullistuksessa; avioerossa, syövän syövereissä kuin tässä hometalokiistassakin... jonain päivänä ahdas lieka heltiää...
Juha Tapio anna pois itkuista puolet
Sanotaan että kaikkeen sopeutuu, mutta voiko tällaiseen väliaikaiseen elämään koskaan todella sopeutua vai pitäisikö lakata elämästä väliaikaista elämää? Sanotaan että koti siellä missä sydän on, mutta pitääkö tämä todella paikkansa? Minun sydämeni on mitä suurimmalta osaltaan juurikin täällä, täällä ovat kaikki rakkaani, mutta onko kotini täällä - siitä en ole varma... Joinakin päivinä tunnen oloni kotoisaksi, mutta silti ystäville ja tuttaville selittelen kotiamme - no tämä on tällainen ja se on siksi tällainen, että menetimme kaiken siinä hometalossa... Lopulta mietin mitä väliä sillä kaikella on - olenko vain niin turhamainen, että selittelen sitä että asumme ei niin kauniissa kerrostalossa, ei niin arvostetulla asuinalueella... mitäs sen on väliä jos kaikki rakkaani ovat täällä ja meillä ei ole mitään välitöntä hätää?!
Mutta silti siis toivon, että jonain päivänä voin antaa pois itkuista puolet ja että ahdas lieka heltiää... Onneksi tämän biisin voi tulkita niin monella tavalla. Tämä on ollut kappale,
jota olen kuunnellut niin monessa elämän mullistuksessa; avioerossa, syövän syövereissä kuin tässä hometalokiistassakin... jonain päivänä ahdas lieka heltiää...
Juha Tapio anna pois itkuista puolet
perjantai 13. tammikuuta 2017
Mistäs saisi kaivettua vihan esiin….
Sanotaan, että viha on eteenpäin vievä voima – ja tähän uskon
sataprosenttisesti, siihen saakka kunnes viha ei muutu katkeruudeksi ja ala
olla sen jälkeen taas voimia syövä voima. Perheessämme on menossa kriisi ja
olen huomannut kuinka kaikki kriisin psykologiset läpikäyntivaiheet on
tunnistettavissa, joskaan ei vielä lähelläkään sitä, että ne olisi läpi käyty.
Lamaannus – tunne ettet voi hengittää ja jos sittenkin voit
hengittää – ainut asia mitä voit tehdä on tuijottaa tyhjyyteen, itkeä ja taas
tuijottaa… Toki ei täällä ole lapsia tai niiden tarpeita laiminlyöty (kaikki on
hengissä ja saaneet vatsaansa ruokaa, suht´ säännöllisesti, on peseydytty jne),
mutta helppoa se ei ole ollut. Tänään kerroin toiselle isoista tytöistä, kuinka
on tunne kuin joku istuisi rintakehän päällä – ahdistus on koko aikainen ja
jatkuva.
Viha – odotan sitä tunnetta, se on pikku hiljaa nostamassa
päätään. Tunnen sen läsnäolon jo hetkittäin – ja voi kuulkaa kuinka mahtavalta
tuntuu, kun pystyy toimimaan!
Tässä on ollut koetuksella oikeudenmukaisuuden tunteet! Kun
oikeus toteaa, että talossa on virheitä, jotka vastapuolen olisi pitänyt
kokemuksensa ja osaamisensa mukaan huomata ja ymmärtää niiden vaikutus –
kosteusvaurio - ja todetaan että se on laatuvirhe, niin miten voi olla
mahdollista ettei vastapuoli joudu tiedonanto velvollisuuden nimissä vastuuseen…
ja todetaan, että näitä virheitä on peitelty!
Tai että talon rakentaja / myyjä on antanut virheellistä
tietoa talon rakenteista (vrt. rakennetapaseloste / todellisuus) -> ei
vastuuta! Ei voi pieni ihminen ymmärtää!
Tämän lisäksi, tässä nykyisessä kodissamme tapahtui
samaisena päivänä vesivahinko – huoltomies oli vaihtamassa patterin
termostaattia ja vesi syöksyi kuin häränkurkusta lattialle… No varsin nopeasti
tänne alkoi tulla huoltomiehiä, mutta n. puolituntia kesti ennen kuin vedet
olivat poikki tai tässä tapauksessa paremminkin loppu, koska patterin vesikiertoa
ei tässä 10. kerroksisessa talossa pysty sulkemaan (koska ei ole sulkua).
Tällä hetkellä lattia on revitty auki ja
huone tyhjennetty kalusteista ja tavaroista. Laminaatin alla oli vanha
muovimato ja huone haisee tällä hetkellä kuin vanha märkä koira… Epäilivät,
että pääsisivät ensi viikon puolessa välissä tulemaan ja purkamaan… Tällöin
tapahtui romahtaminen minun päässäni. Huoltofirman mies / työnjohtaja sai
kuulla aika luokatonta tekstiä ja itkua – tuloksena miehet tulevat maanantaina.
Onneksi tänään on perjantai 13. päivä – viikko ei voi paljon
paskemmaksi muuttua! Kiitos Antti Holma päivän naurusta: V-laulu! toimii…
tiistai 10. tammikuuta 2017
Tämä on pienen perheen pieni tarina, siitä kuinka unelmat
musertuu.
vuonna 2014 odotamme perheeseen kolmatta lasta – ilta tähteä ja
unelmoimme omakotitalosta. Unelmakodin löydämmekin ja elämää rytmittää vauva
arki ja teinien urheilu. Vanhimmaisemme on juuri päässyt maastohiihdossa maajoukkue
valmennukseen ja elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan. Takana äidin
saattohoito, ja monet muut esteet – jotka tuntuvat voitetuilta.
Talo ei lopulta ollutkaan sitä, miksi sitä luultiin ja
meille hyväkuntoisena myytiin. Perhe alkaa sairastella ja vain viiden kuukauden
asumisen jälkeen terveystarkastaja kehottaa poistumaan talosta, koska talomme
on terveydelle vaarallinen. Pakkaamme mukaan vain välttämättömimmän; pari vaate
kertaa, kukkarot ja kännykät. Muu saa jäädä, koska talosta on löytynyt hometta.
Alkaa pitkä ja kallis tutkimusrumba, kaikkiaan talosta löytyy 18 eri hometta,
alapohjan läpi nousee maakosteus, ulkoseinien välissä eristeissä on hometta ja
kosteusvaurioiden jälkiä on peitelty. Talon neliöt poikkeavat yli 12% ilmoitetuista,
eli on vähintäänkin niin paljon pienempi.
Vanhin lapsistamme sairastuu vakavasti – hän todennäköisesti
syö lääkettä loppuelämänsä, jotta pystyy normaaliin arkeen osallistumaan. Jos
lääkettä ei ole , hän nukahtaa istualleen, autonrattiin ja mihin vain. Maajoukkue
saa jäädä – samoin varhaisesta lapsuudesta elänyt unelma… keskimmäisemme
leikataan, koska poskionteloista löytyy polyyppeja – hyvin epätavallisia ikään
nähden.
Väliaikaiskotiin riivitään huonekaluja sieltä ja täältä…
entisen kodin irtaimistoa hävitetään, koska se on mm. sädesienen ja aspergillus
homeiden saastuttamaa. Jos talolta yritetään tuoda jotain irtaimistoa kotiin,
saa vanhimmainen lapsi hengenahdistuskohtauksen.
Aletaan neuvotella vastapuolen kanssa, sovittelussa käydään –
tavoitteena kaupan purku. Sovintoa ei saada – mennään käräjille. Kaikkiaan
neljä todistajaa kertoo remontin olevan käytännössä mahdoton tai ainakin
epävarma, vastapuolella ollaan erimieltä.
Pienimmäisemme oireilee päiväkodin sisäilmalle, saaden
tukehtumiskohtauksen kesken päiväunien.
Lopputuloksena 6% hinnanalennus ja toteamus, että
tiivistämällä voidaan korjata. Näin sai päätöksen meidän talomme tarina, ainakin
Kuopion käräjäoikeudessa… rakennusliikkeen omistava perhe voitti – tämän erän…
Oikeus ei kuitenkaan toteutunut – täällä voi näköjään joutua täydellisen
epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi – menettää terveyden, kodin, omaisuuden…
Meillä kuitenkin elämän tavoitteena oli vain saada turvallinen ja hyvä koti lapsillemme ja meille kodiksi, jossa olisimme saaneet asua eläkepäiviin asti. Juurruttaa perheemme paikkaan, jossa olisi ollut hyvä olla, tulla ja mennä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)