case is closed

Tänään on tehty talosta kaupat...

Eilen vielä talolla käydessämme puhuin talolle, siis kirjaimellisesti puhuin - ääneen... Sanoin talolle; että ole uusille omistajille kiltimpi kuin meille olit! Kerroin tämän myös tänään kaupanteossa uusille omistajille, he sydämellisesti kiittivät ajatuksesta - ajatukseni oli vilpitön.

He tiesivät mitä ostavat ja olivat valmiita laittamaan talon remonttiin huomattavasti kauppahintaa enemmän rahaa, jotta siitä tulisi heille koti. Olivat valmiita kirjaamaan kauppakirjaan (johon oli kirjattu jo vaikka mitä lausekkeita talon kunnosta ja korjaustarpeista), että eivät koskaan tule vaatimaan meiltä mitään jälkeenpäin talon kuntoon tai löytyviin mahdollisiin yllätyksiin liittyen. Tämä antoi rauhaa myyntitilanteessa, en koskaa halua istua toisella puolella pöytää, missä olemme nyt viimeiset vuodet istuneet.

En koskaan kenellekkään toivoisi vastaavaa, vaikka tiedän, että on paljon ihmisiä joilla tilanne on vielä paljon katalampi kuin meillä. Meillä on koti, ei unelmien koti, mutta asunto jossa sovimme juuri ja juuri olemaan ja voimme ihan hyvin... meillä on työpaikat ja terveys tehdä työtä. Se on paljon.

Meillä on myös mahdollisuus uuteen alkuun. Me pystymme elämään jäljellejääneen lainan kanssa. Emme vuosiin saa sellaista lainaa, jolla voisimme ostaa "unelmaamme" vastaavaa asuntoa, mutta selviämme. Iso asia on myös se, että kuukausittaiset kulut pienenevät niin paljon, että voimme selviytymisen sijaan alkaa myös elää - ainakin vähän. Elämään mahtuu unelmia tulevaisuudesta.

Tunnelmat ovat olleet sekavat, helpotus ja suru ovat vaihdelleet paikkaansa... outo on ihmisen mieli.

Toivotan kaikille vastaavassa tilanteessa voimia jaksaa, jaksaa taistella ja jaksaa selviytyä. Me selvisimme perheen ja ystävien tuen ansiosta - lauantaina nämä ihmiset kokoontuvat kanssamme nostamaan maljan.

Ellinooran sanoin:
" Kuuletko äänet rumpujen
ne soittaa juuri sinulle
Tämä on päiväsi ei kenenkään muun
Mustavalkeasta joukosta poikkeat
tuntemattomalle hymysi osoitat
se katsoo sua kuin mielenvikaista

Mut ei se haittaa mitään
koska et välitä enää
tuntematta tuomita saa
koska kyyneleesi kuivaa
joku joka on päättänyt tehdä niin
palauttaa sun uskon ihmeisiin
Voit elää niin

Älä pelkää ääneen sanoo
älä pelkää nälkää janoo
tulevaisuuden lapsille kertoo voit
kuinka täällä jotain koit
tämän saa kivee kirjoittaa
Minä Elän, Minä Elän..."

Kiitos perhe ja ystävät!

Case is closed ja tämä blogi päättyy tähän.

Tarinalle piste

Kun katson aikajanaa taaksepäin aika tarkalleen neljä vuotta, on siihen mahtunut paljon kaikenlaista, neljä vuotta sitten nuorin tyttäremme oli juuri syntynyt ja olimme iskeneet silmämme unelmiemme kotiin, kapuat tehtiin kesäkuussa 2014 ja juhannuksena muutimme sisään.

Ulos muutimmekin jo sitten marraskuussa 2014, sen jälkeen muuttoja on kertynyt useita - erinlaisia vuokrakoteja, ja nyt olemme asuneet tässä kodissa vajaat kaksi vuotta... kaikkiaan tämän prosessin aikana olemme asuneet kuudessa eri osoitteessa.

Nyt olemme hyväksyneet talosta ostotarjouksen ja talon pitää olla tyhjänä reilun viikon päästä. Olo on epätodellinen, mutta huojentunut. Järkyttävä painolasti on poistunut hartioilta! Enää ei tarvitse joka päivä miettiä, pitäisikö mennä lumitöihin, katsomaan lämpötilat, nurmenleikkuuseen, paljonko on lunta katolla jne. jne. Nyt nämä kaikki huolet on ohi!

Paljon tuli prosessissa takkiin ja kaikkea en edes halua laskea, ostohinnan, hinnanalennuksen ja myyntihinnan erotus on yli 100000 euroa, siihen päälle vuosien kulut ylläpidosta, verot, lämmitys jne. Paljon tuli takkiin ja henkiset kärsimykset on olleet merkittävät. Talo on luonut varjon koko perheeseemme, olemme eläneet lähes koko 4 vuotiaan tyttäremme elämässä olevan ajan tätä painajaista, se jätti jäljet meidän kaikkien fyysiseen terveyteen ja henkiset jäljet eivät unohdu koskaan...

Silti voimme olla onnellisia, edelleen meillä on toisemme ja uusi alku... Kauppakirjat kirjoitetaan reilun viikon päästä ja nyt edessä on armoton viimeinen puhdistus... vihdoin saamme luopua!

silmiä kirvelevä sovinto

Tänään koitti se päivä, jolloin astelimme Itä-Suomen hovioikeuden ovista sisään. Olimme saaneet edellisenä iltana viestin, jossa kehoitettiin varautumaan sovinnon hieromiseen. Tunteet olivat vähintäänkin sekavat.

Käräjäoikeuden ratkaisu oli meille oikeusmurha ja olimme luottavaisilla mielillä menossa kolme  päiväiseen istuntoon hovioikeuteen. Siellä tapahtumat alkoivat nopeasti mennä siihen suuntaan, että tuomari ehdotti sovinnon löytymistä. Neuvottelut olivat hyvin polveilevat, joihin hovioikeuden puheenjohtaja otti hyvin ohjaavan roolin. Oli helpottavaa kuulla kuinka hän kertoi tutustuneensa alemman oikeuden tuomioon ja piti sitä virheellisenä, erityisesti sen osalta, että olimme joutuneet siellä maksamaan myös vastapuolen merkittävät oikeudenkäyntikulut - se ehkä kaikkein kirvelevin tappio...

Lopulta neuvottelut monen vaiheen jälkeen, istuntosalin, neuvotteluhuoneen ja odotusaulan vuorottelun jälkeen etenivät siihen, että saimme sovittua kompromissin, jossa kumpikin osapuoli pitää oikeudenkäyntikulut itsellään, mukaan luettuna myös käräjäoikeuden kulut ja saimme talosta hinnan alennuksen - joka ei kata kuitenkaan talon korjauskuluja. Päätimme hyväksyä sopimuksen, tappioden minimoimiseksi. Kukaan ei kuitenkaan voinut vannoa sitä, kuinka oikeus olisi asian ratkaissut... Käsissä olisi voinut olla talon laina kokonaisuudessan, oikeudenkäynti kuluineen...

Nyt pääsemme myymään talon peruskorjattavana tai tonttina eteenpäin... Se jää nähtäväksi kuinka paljon jää katteetonta lainaa tuon jälkeen. Ratkaisun kanssa voi elää, siinä kuitenkaan kukaan tuskin voitti...

Suomalaiseen oikeusjärjetelmään tarvitaan ehdoton portti, todistajien rehellisyydelle - tämä tuskin toteutui meidän prosessissa - mutta sen osalta ei ole viimeistä sanaa kirjoitettu - ehkä...

Meidän perheemme rakentaa pesänsä pysyvästi toiseen paikkaan - paikkaan joka on ollut väliaikainen jo pidempään, nyt siitä tulee pysyvä - ratkaisu ei muuta mahdollista.

Talo oli meille rakkaus - unelma - koti, mutta muuttui lähes neljän vuoden painajaiseksi. Tänään autoradiosta kuului Anna Puun laulu, kohta vapaita... Silloin tuli itku...

Seison kuopan vieressä kaivoin sen ihan itse omin pienin kätösin vaikka tarjosit apua sinäkin.

Siinä se valmiina odottaa, syvyyttä kuusi jalkaa. Viimeinen laulu lauletaan kun kohta maahan lasketaan. Seison rakkauden haudalla sinä sen toisen puolella. Rakkauden haudalla. Me ollaan kohta vapaita.

Jonakin päivänä me voidaan laulaa laulun loppuosa: Silloin talo on myyty ja kymmenien tuhansien tappiot on kuitattu, se kuinka kauan siihen menee aikaa, on meille kaikille arvoitus...

Me ollaan vihdoinkin vapaita. Me ollaan vihdoinkin vapaita. Me ollaan vihdoinkin vapaita. Me ollaan vihdoinkin vapaita. Seison rakkauden haudalla. Sinä sen toisella puolella. Rakkauden haudalla.

Tämä prosessi on ollut opettavainen ja sen opit ehkä lopulta paljastuu vasta ajan kanssa kunnolla. Kenelläkkään en tällaista toivoisi, talouden, terveyden menettämisen vuoksi. On kuitenkin aika antaa kiitokset niille ihmiselle, jotka ovat uupumatta jaksaneet tsempata, selvittää ja todistaa asioita puolestamme ja kanssamme - ilman teitä suo olisi paljon syvempi ja leveämpi!

Kiitos Susanna Makaroff ja homeäidin päiväkirja

Ahmin kahden päivän sisällä kirjan Homeäidin päiväkirja. Kiitos tästä kirjasta Susanna Makaroff! Hetkittäin tuli sellainen olo, kun joku olisi kirjoittanut meidän elämästämme. Yhtäaikaa itketti ja lohdutti. Lohdutti jollain käsitämättömällä tavalla se, että joku on käynyt saman läpi, mitä me käymme parhaillaan. Toisaalta toivoi ja toivoo, ettei kukaan tällaiseen joutuisi. Eniten lohdutti ja loi uskoa se, että he saivat kaupanpurun ja elämä pääsee jatkumaan. Kirja käsitteli sellaisia asioita, joita en ole uskaltanut oikein ääneen sanoa saati tänne kirjoittaa...

Ilon katoaminen

On surullista huomata, kuinka hetkittäin perheessämme vaeltaa kaksi hiljaista ja asioita mekaanisesti suorittavaa aikuista, joita lapset pitää kiinni (ja joiden vuoksi pitää pysyä kiinni) arjessa ja erinlaisissa tapahtumissa. Meiltä aikuisilta on kadonnut ilo. Voisin jopa sanoa, että emme iloitse toisistamme, me suoritamme elämää ja perhettä. Tämä on erityisen surullista. On vaikeaa tarttua sellaisiinkaan asioihin, joista iloitsimme aiemmin. Toki ei elämä ole pelkkää murjottamista, mutta spontaani iloisuus, hassuttelu, leikkimielisyys ja välittömyys on pitkälti hävinnyt. Sen on hävittänyt ja hävittää mm. postiluukusta tulevat laskut, joista ei tiedä millä ne maksetaan, kun asumiskuluihin menee kuukaudessa n. 3500 euroa. Sen hävittää jatkuva epävarmuus asumisesta ja hermopaine tulevaisuudesta. Se on mennyt osittain kaatopaikalle irtaimiston mukana, niiden meidän tavaroiden mukana, jotka olimme yhdessä valinneet meidän yhteiseen kotiin ja joiden ympäröimänä rakensimme kotia meidän perheelle...

Suru

Laulussa sanotaan, että suru on kunniavieras, se tulee, sen kanssa eletään ja se menee ajastaan matkoihinsa ja jättää muistot - suru on asunut luonamme liian pitkään... Se on tehnyt pesänsä meidän kotiimme, tänne missä ei tunne olevansa kotona - se on surullista.

On erittäin surullista, että suren edelleen menettettyä kotia - taloa  johon en voi enää koskaan luottaa ja jossa en voi asua - ja toivon jonain päivänä päästäväni siitä irti - siten ettei minulla ole vastuuta enää siitä talosta, sen huollosta tai maksuista.

Suren myös sitä, että lapset ovat joutuneet melkoiseen pyöritykseen asunnonvaihtojen vuoksi. Pysyvä koti ja elinympäristö, olisi mielestäni vähintäänkin perustarve uusioperheen lapsille.

Suru valtaa mieleni myös silloin kun ajattelenkin hometalon aiheuttamat vaivat ja sairaudet lapsille. Varjostaako tämä prosessi pienimmän lapsemme tulevaisuutta mm. koulunvalinnan suhteen - sitä se on ainakin tehnyt jo päiväkodin valinnan vuoksi. Ja vanhin tyttäreni on joutunut kokemaan sen koviten, opinnoissaan ja ammatinvalinnassaan.

olen ja olemme surullisia menetetystä....

Epäusko

se valtaa aina silloin tällöin kun pitäisi jaksaa uskoa tulevaan. Pelottaa, että kaikki päättyy siten, että meille jää ainostaan velat ja asuinkelvoton talo. Vaikka haluan uskoa hyvään ja oikeudenmukaisuuteen, ei voi estää hetkittäistä epäuskoa, jopa epätoivoa!

Epäluulo / vainoharhaisuus

Pelkään ja tunnen tuskaa siitä, että hetkittäin mieleeni nousee ajatus "hyväveli" - järjestelmästä joka on kääntynyt ja liittoutunut meitä vastaan. Tämä ajatus tuntuu täysin käsittämättömältä ja absurdilta. Kuitenkaan en voi estää sen ajatuksen päätä nousemasta.

Vainoaharhisuutta on myös siinä, että kuvittelee hetkittäin koko maailman olevan homeen saastuttamaa... Vaikka lähes kaikki entisestä kodistamme on hävitetty, haistelen huonekalujamme hetkittäin... tunnen tutun vihollisen tuoksun aina silloin tällöin. Kun ihoni kutisee tai lihaksiani särkee, mietin olenko ollut jossain missä olisin hengittänyt kontaminoitunutta ilmaa...

Häpeä / Kateus

Tämä on kaikkein halveksittavin tunne. Väitän, että olen vilpittömästi iloinen ihmisten menestymisestä ja hyvinvoinnista. Mutta yhtä vilpittömästi voin tunnustaa olevani kateellinen ystävieni kodeille. Meidän kotimme muistuttaa lähinnä Peppi Pitkätossun kotia - huvikumpua tästä ei kuitenkaan saa - villeimmällä mielikuvituksellakaan. Pidän tästä omalla tavallani... Kuitenkin hyvin harmittavaa, ellei vituttavaakin on se, ettei ole mahdollista tehdä kodista sellaista kun itse todella haluaa, vaan joutuu tekemään sellaista mihin mielikuvitus ja muutamat roposet riittävät... Olen kateellinen ihmisten hyvin suunnitelluille kodeille, joissa on hyvät ja toimivat tilat kauniisti sisusteluina, jokaisen omalla tyylillään!

Kohtaaminen

Tämä on vaikea asia, selittää ja tunnustaa! Altistan itseni tietoisesti kohtaamaan ihmisiä, tilanteita ja tunteita päivittäin. Se on vaikeaa, mutta palkitsevaa. Kotona tämä asia vaan jää liian vähälle - kohtaan miestäni liian harvoin, siis ihan oikeasti kohtaan. Toimimme joka päivä perheemme parhaaksi, mutta kohtaamisemme jää paitsioon. Mennään siitä missä aita on matalin ja suoritetaan se mikä on pakko ja hyväksi - mutta kaiken tämän taakan alla kohtaaminen jää - se on jo liian raskasta. Se on lopulta pelottavaa, ihon alle menevää, paljasta.

Tämä toistuu samoin myös moniin ystäviinkin - entäs jos huomataankin, että ei ole voimia... tai paloa. Liian pelottavaa! Jätän todella kohtaamatta ennemmin, kuin avaan itseni. En pidä tästä puolesta itsessäni!!! Haluan kohdata ja elää.... täysillä, vailla epäluuloja tai turhia pelkoja...

Kiukku

Olen hyvin kiukkuinen monista asioita. Elämän epäoikeudenmukaisuudesta, vääriin paikkoihin laitetuista astioita kun mieheni on tyhjentänyt astianpesukoneen (jonka hän yleensä perheessämme tyhjentää), olen kiukkuinen itselleni huolimattomasta vaatteiden säilytyksestä ja mikä ikävintä olen kiukkuinen kiukkuisesta pikkutytöstä, jolla on uhma... ja niin monesta muusta elämän asiasta, josta moni muukin on kiukkuinen. Kiukku kuitenkin on yksi sellaisista asioista joista en pidä itsessäni - en pidä siitä muissakaan ihmisissä. Miksi kiukkuun pitää jäädä kiinni, kun se kuitenkin vain ruokkii itse itseään?! Katkera en kuitenkaan ole - siitä haluan pysyä mahdollisimman kaukana!

Kekseliäisyys

Elämässä oppii varsin kekseliääksi, kun on pakko! Se on taas voima joka työntää eteenpäin. Siitä olen iloinen! Olen keksinyt mitä kummallisimpia ratkaisuja esim. kodin sisustamiseen nollabudjetilla. Ratkaisut saattavat tuntua ja näyttää oudoilta joistakin kanssaihmisistä, mutta ne tuottavat minulle suuta tyydytystä ja iloa, revitään se ilo sitten siitä mistä sen saa...

Summa summarum

Kaikkiaan olen iloinen ja kiitollinen niistä ihmisistä jotka ovat lähellä - perhe ja "typyt"  - minun peilini - josta saan voimaa. Työ on myös innoituksen lähde, joka antaa sisältöä ja suuntaa elämälle <3 paljon se ottaa, mutta paljon myös antaa!

anna pois itkuista puolet...

Tänään rakas esikoiseni laittoi minulle festareilta videon, jossa Juha Tapio lauloi laulua anna pois itkuista puolet, ahdas lieka heltiää jne... pitkästä aikaa kyyneleet kohosivat silmiini... Jospa voisinkin antaa itkuista puolet pois, no olo on aina kevyempi pienten itkujen jälkeen, vaikka outoina hetkinä ne itkut tulevat. Tänään oli ihana päivä... Höpsöttelyä keskimmäisen kullan kanssa kaupoilla ja kirsikkana kakussa uuden ihanan, rakkaan kummi-tytön kastejuhla. Joten miksi juuri nyt itku tuli, kun kaikki on hyvin - vai onko juuri silloin itkulla tilaa tulla...

Sanotaan että kaikkeen sopeutuu, mutta voiko tällaiseen väliaikaiseen elämään koskaan todella sopeutua vai pitäisikö lakata elämästä väliaikaista elämää? Sanotaan että koti siellä missä sydän on, mutta pitääkö tämä todella paikkansa? Minun sydämeni on mitä suurimmalta osaltaan juurikin täällä, täällä ovat kaikki rakkaani, mutta onko kotini täällä - siitä en ole varma... Joinakin päivinä tunnen oloni kotoisaksi, mutta silti ystäville ja tuttaville selittelen kotiamme - no tämä on tällainen ja se on siksi tällainen, että menetimme kaiken siinä hometalossa... Lopulta mietin mitä väliä sillä kaikella on - olenko vain niin turhamainen, että selittelen sitä että asumme ei niin kauniissa kerrostalossa, ei niin arvostetulla asuinalueella... mitäs sen on väliä jos kaikki rakkaani ovat täällä ja meillä ei ole mitään välitöntä hätää?!

Mutta silti siis toivon, että jonain päivänä voin antaa pois itkuista puolet ja että ahdas lieka heltiää... Onneksi tämän biisin voi tulkita niin monella tavalla. Tämä on ollut kappale,
jota olen kuunnellut niin monessa elämän mullistuksessa; avioerossa, syövän syövereissä kuin tässä hometalokiistassakin... jonain päivänä ahdas lieka heltiää...

Juha Tapio anna pois itkuista puolet

Mistäs saisi kaivettua vihan esiin….

Sanotaan, että viha on eteenpäin vievä voima – ja tähän uskon sataprosenttisesti, siihen saakka kunnes viha ei muutu katkeruudeksi ja ala olla sen jälkeen taas voimia syövä voima. Perheessämme on menossa kriisi ja olen huomannut kuinka kaikki kriisin psykologiset läpikäyntivaiheet on tunnistettavissa, joskaan ei vielä lähelläkään sitä, että ne olisi läpi käyty.

Lamaannus – tunne ettet voi hengittää ja jos sittenkin voit hengittää – ainut asia mitä voit tehdä on tuijottaa tyhjyyteen, itkeä ja taas tuijottaa… Toki ei täällä ole lapsia tai niiden tarpeita laiminlyöty (kaikki on hengissä ja saaneet vatsaansa ruokaa, suht´ säännöllisesti, on peseydytty jne), mutta helppoa se ei ole ollut. Tänään kerroin toiselle isoista tytöistä, kuinka on tunne kuin joku istuisi rintakehän päällä – ahdistus on koko aikainen ja jatkuva.

Viha – odotan sitä tunnetta, se on pikku hiljaa nostamassa päätään. Tunnen sen läsnäolon jo hetkittäin – ja voi kuulkaa kuinka mahtavalta tuntuu, kun pystyy toimimaan!

Tässä on ollut koetuksella oikeudenmukaisuuden tunteet! Kun oikeus toteaa, että talossa on virheitä, jotka vastapuolen olisi pitänyt kokemuksensa ja osaamisensa mukaan huomata ja ymmärtää niiden vaikutus – kosteusvaurio - ja todetaan että se on laatuvirhe, niin miten voi olla mahdollista ettei vastapuoli joudu tiedonanto velvollisuuden nimissä vastuuseen… ja todetaan, että näitä virheitä on peitelty!

Tai että talon rakentaja / myyjä on antanut virheellistä tietoa talon rakenteista (vrt. rakennetapaseloste / todellisuus) -> ei vastuuta! Ei voi pieni ihminen ymmärtää!

Tämän lisäksi, tässä nykyisessä kodissamme tapahtui samaisena päivänä vesivahinko – huoltomies oli vaihtamassa patterin termostaattia ja vesi syöksyi kuin häränkurkusta lattialle… No varsin nopeasti tänne alkoi tulla huoltomiehiä, mutta n. puolituntia kesti ennen kuin vedet olivat poikki tai tässä tapauksessa paremminkin loppu, koska patterin vesikiertoa ei tässä 10. kerroksisessa talossa pysty sulkemaan (koska ei ole sulkua). Tällä  hetkellä lattia on revitty auki ja huone tyhjennetty kalusteista ja tavaroista. Laminaatin alla oli vanha muovimato ja huone haisee tällä hetkellä kuin vanha märkä koira… Epäilivät, että pääsisivät ensi viikon puolessa välissä tulemaan ja purkamaan… Tällöin tapahtui romahtaminen minun päässäni. Huoltofirman mies / työnjohtaja sai kuulla aika luokatonta tekstiä ja itkua – tuloksena miehet tulevat maanantaina.

Onneksi tänään on perjantai 13. päivä – viikko ei voi paljon paskemmaksi muuttua! Kiitos Antti Holma päivän naurusta: V-laulu! toimii…

 

Tämä on pienen perheen pieni tarina, siitä kuinka unelmat musertuu.

vuonna 2014 odotamme perheeseen kolmatta lasta – ilta tähteä ja unelmoimme omakotitalosta. Unelmakodin löydämmekin ja elämää rytmittää vauva arki ja teinien urheilu. Vanhimmaisemme on juuri päässyt maastohiihdossa maajoukkue valmennukseen ja elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan. Takana äidin saattohoito, ja monet muut esteet – jotka tuntuvat voitetuilta.

Talo ei lopulta ollutkaan sitä, miksi sitä luultiin ja meille hyväkuntoisena myytiin. Perhe alkaa sairastella ja vain viiden kuukauden asumisen jälkeen terveystarkastaja kehottaa poistumaan talosta, koska talomme on terveydelle vaarallinen. Pakkaamme mukaan vain välttämättömimmän; pari vaate kertaa, kukkarot ja kännykät. Muu saa jäädä, koska talosta on löytynyt hometta. Alkaa pitkä ja kallis tutkimusrumba, kaikkiaan talosta löytyy 18 eri hometta, alapohjan läpi nousee maakosteus, ulkoseinien välissä eristeissä on hometta ja kosteusvaurioiden jälkiä on peitelty. Talon neliöt poikkeavat yli 12% ilmoitetuista, eli on vähintäänkin niin paljon pienempi.

Vanhin lapsistamme sairastuu vakavasti – hän todennäköisesti syö lääkettä loppuelämänsä, jotta pystyy normaaliin arkeen osallistumaan. Jos lääkettä ei ole , hän nukahtaa istualleen, autonrattiin ja mihin vain. Maajoukkue saa jäädä – samoin varhaisesta lapsuudesta elänyt unelma… keskimmäisemme leikataan, koska poskionteloista löytyy polyyppeja – hyvin epätavallisia ikään nähden.

Väliaikaiskotiin riivitään huonekaluja sieltä ja täältä… entisen kodin irtaimistoa hävitetään, koska se on mm. sädesienen ja aspergillus homeiden saastuttamaa. Jos talolta yritetään tuoda jotain irtaimistoa kotiin, saa vanhimmainen lapsi hengenahdistuskohtauksen.

Aletaan neuvotella vastapuolen kanssa, sovittelussa käydään – tavoitteena kaupan purku. Sovintoa ei saada – mennään käräjille. Kaikkiaan neljä todistajaa kertoo remontin olevan käytännössä mahdoton tai ainakin epävarma, vastapuolella ollaan erimieltä.

Pienimmäisemme oireilee päiväkodin sisäilmalle, saaden tukehtumiskohtauksen kesken päiväunien.

Lopputuloksena 6% hinnanalennus ja toteamus, että tiivistämällä voidaan korjata. Näin sai päätöksen meidän talomme tarina, ainakin Kuopion käräjäoikeudessa… rakennusliikkeen omistava perhe voitti – tämän erän… Oikeus ei kuitenkaan toteutunut – täällä voi näköjään joutua täydellisen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi – menettää terveyden, kodin, omaisuuden…

Meillä kuitenkin elämän tavoitteena oli vain saada turvallinen ja hyvä koti lapsillemme ja meille kodiksi, jossa olisimme saaneet asua eläkepäiviin asti. Juurruttaa perheemme paikkaan, jossa olisi ollut hyvä olla, tulla ja mennä...